tiistai 25. lokakuuta 2016

Kissavieras

Takashi Hiraiden Kissavieras johdattaa meidät Tokioon pieneen taloon, jossa elämä muuttuu, kun naapurin kissa aloittaa toistuvat vierailunsa. Kirjan kertoja on kolmekymppinen mies, kirjailija, joka työskentelee kotonaan vaimonsa tavoin.


Mitään kissaihmisiä ei pariskunta aluksi ole, mutta Chibiksi kutsutun kissan päivittäiset vierailut saavat heidät sellaisiksi muuttumaan. Kissan touhujen ohella teos kuvaakin hyvin hienovaraisesti päähenkilön ja hänen vaimonsa parisuhdetta. Mielentilat kuvataan useinkin suhtautumisessa kissavieraaseen.

Chibi saattoi tulla ja mennä joustavasti, syödä reilusti ja nukkua kunnolla, ja niin raja sen kodin ja naapurin välillä alkoi vähitellen hämärtyä. Nyt se tuli käymään ja se on mennyt kotiinsa -tyyppiset ilmaisut alkoivat väkisinkin vaihtua muotoon nyt se tuli kotiin ja se meni käymään muualla.

Teos on verkkainen. Se keskittyy tarkkoihin havaintoihin pienistä yksityiskohdista. Toisaalta kuitenkin tutuksi tulevat teemat vuokranantajan ikääntymisen tuomista ongelmista asuntomarkkinoiden muuttumiseen ja arkkitehtuurin saloihin. Teoksessa kuvattuun puutarhaan tekisi mieli piiloutua

Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. 

Tämän teoksen sisällytän Kirjavat kissat -lukuhaasteeseen.


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tiranan sydän - like a little prayer

Luinhan minäkin sen, Tiranan sydämen. Pajtim Statovcin kertoja heittelee lukijaansa kuin olkisäkkiä. Nuori albaanipoika Bujar jättää kotikaupunkinsa levottomuuden ja karkaa ystävänsä, mielellään tyttöjen vaatteisiin pukeutuvan Agimin kanssa. He elelevät Tiranassa varastellen tavaraa ja myyden sitä eteenpäin. Rahat he laittavat säilöön matkaa varten. Eletään 1990-luvun alkupuolta, aikaa, jolloin minäkin koulutin Suomeen tulleita albaaneja.

Muistan Tiranan armottoman auringon ja pitkät kesät, vanhat miehet, joiden kasvot valon sylki oli syövyttänyt, ja muistan roskat kaduilla ja rakennusten seinustoilla, lapset jotka leikkivät roskan keskellä, naiset jotka polttivat roskia kaduilla, muistan sulaneen muovin mustan, painavan lemun, ja viemärin ja metallin hajun kuin kosteassa ja ruosteisessa säiliössä. 


Bujarin tavoitteena on päästä Italiaan, ja Italiaanhan kertoja pääseekin. Sen jälkeen myös Espanjaan ja Yhdysvaltoihin, lopulta myös Suomeen. Väliin kertoja syöttää albanialaiseen kulttuuriin liittyviä tarinoita, jotka tuntuvat lukijasta irrallisilta, mutta syventävät kyllä kuvaa kertojasta ja hänen suhtautumisestaan ympäristöönsä.

Päähenkilö vaihtaa jatkuvasti identiteettiä. Albanialainen hän ei tunnusta olevansa, on hienompaa - vai turvallisempaa? - olla italialainen lääkäri, näyttelijä Euroopassa. Olla mies, olla nainen. Kykykilpailussa kiinnostava vain transnaisena. Tuntuu, että kertoja lipsahtaa lukijan kynsistä aina teoksen loppuun saakka. Pitävää otetta ei ole.

Teosta on vaikea kuvailla paljastamatta liikaa juonesta. Virkkeet ovat pitkiä, tajunnanvirtamaisia. Tiranan sydän jää Kissani Jugoslavia -teoksen lailla kaihertamaan. Kaikki ei avaudu kerralla. Huikea teos.


lauantai 17. syyskuuta 2016

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Jälleen löysin kirjastosta hyvän, kotimaisen nuortenkirjan vinkattavaksi oppilaille. Harri Veistisen esikoisteos Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S, 2016) vie lukijansa pieneen Kiukaisten taajamaan. Ysiluokkalainen Rene noudattaa isoveljensä ohjeita: hän yrittää olla keskiverto ja huomaamaton. Hänen pitää olla tekemättä itsestään numeroa ja olla rakastumatta luokan kauneimpiin tyttöihin. 


Renen koulu tuntuu ihan tavalliselta yläkoululta. On kaveriporukoita, ysejä, kaseja, kuivakoita opettajia, kiusaajia ja kiusattuja. Renen ysiluokka alkaa olla loppusuoralla, kun häntä alkaa "viirata". Rene päättää perustaa poikabändin tuomaan vähän säpinää kuolleeseen kylään. Tavoitteena on esiintyä play backina koulun juhlassa, tanssiliikkeita unohtamatta - ehkäpä tällä irtoaisi myös tyttöjen huomio. Renen kaveri Onni on kauhuissaan. Nörtti-Topikaan ei innostu projektista. Lähteekö sentään koulukiusattu kasiluokkalainen Patrik mukaan? Jaksaako ´"sukulaistyttö" Hilda olla tukena?

Veistisen kirjan helmi on teoksen alaviitteet, joissa kertojana toimiva Rene kommentoi tekemisiään kerrontaansa. Tällä hän saa lukijan lähemmäksi teosta, henkilökohtaisen otteen. Huumori värittää teosta, ja huumori teoksessa syntyy oikeastaan siitä, että Rene osaa nauraa itselleen ja touhuilleen. Yllätys onkin, että teos saa lukijan myös itkemään, vaikkakin lukijalle annetaan kyllä vinkkejä tapahtumista. Renen toiminta saa selityksensä. 


lauantai 10. syyskuuta 2016

Vainooja väärissä käsissä

Olen yhden kirjan nainen. Yleensä "luen" vain yhtä kirjaa kerrallaan. Tosin jos autossa sattuu olemaan äänikirja, tämä sääntö ei pidä. Tällä kertaa kävi niin, että sekä kotona että työmatkalla oli dekkari vuorossa. Kotona luin Anna Janssonin Vääriin käsiin -dekkarin. Janssonin teokset kuuluvat sarjaan "ihan luettavia mutta ei mieleenpainuvia". Vääriin käsiin kertoo teini-ikäisestä Hugosta, joka katoaa yhteyslautalta. Selviää, että Hugoa on kiusattu koulussa, mutta taustalla lienee muutakin. Samaan aikaan joku murhaa pikkukylän vanhuksia. Tappajan tielle osuu myös Maria Wernin kollegan Tomas Hartmanin äiti. Hugon sisko alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisista erillään. Miten käy siskolle ja löyykö Hugo? 



En tiedä, mistä johtuu, että äänikirjat tuntuvat aina hyviltä. Ehkä soittimeen valikoituvat jostain syystä vain laadukkaimmat teokset. Vaikka luen paljon dekkareita, Lars Kepler on minulle aika uusi tuttavuus. Salanimen taaksehan kätkeytyy pariskunta Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril (saan siis teoksen ujutettua lukuhaasteeseenkin). Keplerin Vainooja piti minut otteessaan. Yhtään ei haitannut lähteä ajamaan tunnin työmatkaa. Tosin väkivaltaa teoksessa on melkein liikaa joka minulle.Olen joskus katsonut TV:stä Hypnotisoija-elokuvan. Myös Vainoojassa päärooleissa ovat hypnotisoija Erik Maria Bark sekä melkein kuolleista herätetty suomalaissyntyinen entinen poliisi Joona Linna. Margot Silverman, viimeisillään raskaana oleva Linnan seuraaja, saa myös sijansa jutun johtajana. 

Juttuhan on siis vertahyytävä. Youtubeen ilmestyy video, jossa on kuvattu salaa ikkunan läpi naista normaaleissa arkipuuhissaan. Nainen löytyy raa'asti surmattuna. Ilmestyy uusi video, ja kolmas. Sarjamurhaajan kintereillä siis ollaan ja aina askelen jäljessä. Miten kummassa kaikki nivoutuu yhteen, on sitten eri juttu. Onko kyseessä kopioija, joka matkii vuosikymmenen takaista murhaa. Kyseisestä murhasta istuu tuomiotaan entinen pappi ja huumeidenkäyttäjä Rocky Kyrklund, jonka Erik Maria Bark on aikoinaan tutkinnan aikana hypnotisoinut. 

Vainoojassa toimii minusta kaikki. Lukija, tai tässä tapauksessa kuulija, vaihtaa mielipidettään sarjamurhaajasta teoksen loppupuolelle saakka. Jännitys säilyy loppuun saakka. Pientä säätöä tietysti voi aina olla, mutta kokonaisuudessaan tämä on kyllä "kamalan hyvä" dekkari. Kieli on sujuvaa. Lukijan ääni ärsyttää vain hiukan joissakin kohdissa. 

Tästä lähtien laitan kyllä verhot kiinni, jos olen yksin kotona pimeällä.

torstai 8. syyskuuta 2016

Lempi

Minna Rytisalon, kuusamolaisen äikänopen, esikoisteosta Lempi (Gummerus) on hehkutettu paikassa jos toisessakin. Eikä turhaan. Lempissä ääneen pääsee kolme henkilöä. On Viljami, pienviljelijän poika ja ujo isäntä pohjoisesta. On Elli, ruipelo piikatyttö, jonka Viljami ottaa vaimolleen Lempille avuksi. On Sisko, Lempin kaksoissisar, joka lähtee saksalaisen mukaan. Lempi itse ei ääneen pääse, mutta kaikkien kolmen kolmen kertojan katseet kääntyvät Lempiin, ja hänestä syntyy teoksen keskipiste.

Eletään Lapin-sodan aikoja. Viljami on elellyt isänsä kanssa kahdestaan vuosikaudet. Isän kuoltua Viljami jää hoitamaan kotitilaa, kun eräällä kauppareissulla tapahtuu jotain. Saavuttamaton kauppiaantytär Lempi iskee häneen silmänsä. Viljami on mennyttä miestä. Pian pari vihitäänkin, ja Lempi lähtee Pursuojalle Viljamin kanssa.

Onnea ei kuitenkaan kestä kuin hetken, kun Viljamille tulee pelätty kirje. Raskaisiin taloustöihin tottumaton Lempi jää Pursuojalle piika-Ellin kanssa. Samaan aikaan ennen niin läheinen Sisko jää saksalaisen Maxin pauloihin. Sota ei tässä kirjassa ole tärkeimmässä roolissa, vaikka vaikuttaakin henkilöiden elämänvaiheisiin.

Ehkä parasta Rytiojan teoksessa kertojien tajunnanvirtamainen ote, mikä korostuu varsinkin Viljamin ja Ellin osuuksissa. Kertojaäänet ovat erilaiset, mikä näkyy vaikkapa virkerakenteissa, tekstin intensiivisyydessä.


Meidän rannallamme kaikki on ennallaan, mutten kestä nähdä sitä, kaikki on oikein ja paikallaan ja samaan aikaan väärin, kauhealla tavalla, Kyllä minä muistan pirtin hiljaisuuden, millaista se oli, koko elämä yhtä kellon raksutusta seinällä, ja se minua siellä taas odottaa. Siksi olen tässä, ja vaikka missään ei ole hyvä, tässä on, sen verran kuin minulla enää ikinä voi olla. Saraheinä, hillan lehti, pursun oksa, siinä kaikki. Taivaalla sellainen yö ettei muualla.


tiistai 30. elokuuta 2016

Vaimoa vailla

Lukupiirissämme on menossa kierros, jossa jokaiselle osallistujalle arvotaan maanosa, johon kirjan pitää liittyä. Lisäksi kirjan nimessä on jollakin tavoin esiinnyttävä luonteenpiirre. Älkääkä kysykö, mistä näitä valintakriteereitä syntyy. Joka tapauksessa tuli minun vuoroni. Maanosana Amerikka (Etelä- tai Pohjois-). Summamutikassa tartuin Robert Goolrickin teokseen Luotettava vaimo (Karisto, 2011).


Teos lähtee liikkeelle talviselta asemalaiturilta wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. Rikas Ralph Truitt, jo vuosia sitten leskeksi jäänyt, on astunut tavallisen rahvaan sekaan ja odottaa junalla saapuvaa morsiantaan. Tulevaa vaimoaan hän ei kuitenkaan ole koskaan nähnyt, vaimoehdokkaan kuvakin osoittautuu ihan toisen ihmisen kuvaksi. Junasta kuitenkin astuu kaunis ja vaatimaton Catherine, joka on tarttunut Truittin ilmoitukseen.

Maalaisliikemies etsii
luotettavaa vaimoa.
Käytännön pakosta, 
ei romanttisista syistä. 

Jos jo alku perustuu valheelle, miten pariskunnan käy? Onko vaimo luotettava? Teoksessa on paljon tarkkaa kuvausta ja toistoa käytetty tehokeinona. Motiiveina ovat kylmyys (myös henkinen kylmyys), himo ja dekadenssi sekä Truittin pakkomielle saada hyvittää pojalleen menneet. Teemoja - jaa-a - paremman elämän tavoittelu, kosto ja katumus.

Mikään perinteinen lälly rakkausromaani teos ei sentään onneksi ole. Tarinan ja kielen avulla pyritään kenties salaperäisyyteen ja mystiikkaan, edellisen vuosisadanvaihteen rumankauniiseen tarinointiin. Takakannessa hehkutetaan kovasti ja verrataan moneen klassikkoon. Eihän tämä du Maurierin tasolle yllä, mutta ihan kohtalainen lukukokemus kuitenkin - kaikessa ennalta-arvattavuudessaankin.

maanantai 29. elokuuta 2016

Liebster Award

Sain Anulta Katvealueelta tunnustuksen. Lämmin kiitos!





Tässäpä kysymykset ja vastaukseni niihin:

1. Oletko kissaihminen?


Olen kyllä kissaihminen. Minulla on viimeisen kymmenen - viidentoista vuoden aikana ollut melkein aina kissa. Enää ei ole. Tilda lähti joulupäivänä uuteen kotiin, ja ikävä on vieläkin. Onneksi saan välillä tilannekatsauksia ja tiedän, että Tilda saa elää rauhaisaa kissanelämää lajitoverinsa Jompen kanssa. Oma kissa-allergiani vain paheni vuosi vuodelta. Täytyy siis tyytyä kissattomaan elämään.


 2. Pidätkö pelaamisesta (tietokonepelejä, konsolipelejä tai lautapelejä, ihan mitä vaan)? Mitä pelasit viimeksi?


Pelaan Bubble Witch Sagaa, vaikka en ole kovinkaan hyvä siinä. Tahkoan kuukausikaupalla samaa kenttää. Lautapelejä pelaan joskus, viimeksi varmaan Palkkapäivää tai Afrikan tähteä. 


3. Kirjoitatko itse tarinoita tai haluaisitko kirjoittaa? 


Kirjoitan hieman. Olen käynyt viime keväästä lähtien kirjoittajapiirissä. 


4. Luetko tietokirjoja? Mikä aihepiiri kiinnostaa erityisesti?


Luen kyllä tietokirjojakin. Olen kiinnostunut historiasta ja perinteentutkimuksesta. Toiseen maailmansotaan liittyviä teoksia olen lukenut paljon. Kirjallisuudentutkimus kiinnostaa, ja opetusalaan liittyvä ammattikirjallisuus tietenkin. 


5. Onko jokin kirja jäänyt erityisesti mieleen lapsuudestasi?


Ihan ensimmäiseksi tartuin Suomen kansan vanhoihin satuihin, kun opin lukemaan. Peikkotarinat kiehtoivat mieltäni.  Vähän isompana vaikutuksen teki Veljeni Leijonamieli surullisuudellaan ja kauneudellaan.


6. Minkä kirjan maailmassa haluaisit vierailla?


Haluaisin vierailla Haruki Murakamin Suuren lammasseikkailun maisemassa. Eikös siinä oltu jossakin matkojen takana vuoristossakin? Murakamin kummallisen kieroutuneet maailmat (tai pikemminkin ihmiset) kiehtovat.


7. Oletko kokeillut /aiotko kokeilla nyhtökauraa?


En ole kokeillut. Miksi kokeilisin?


8. Jos olisit supersankari (tai superroisto), mikä olisi supervoimasi?


Jos olisin supersankari, vääntäisin supervoimillani lapsisotilaiden aseiden piiput solmuun ja laittaisin lapset kouluun.


9. Millaista musiikkia kuuntelet mieluiten?


Mieluiten kuuntelen elävää juurimusiikkia - bluesia ja rockia. 


 10. Mistä kirjasta täytyisi ehdottomasti tehdä elokuva?


Näitä on monia, mutta vaikkapa Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa -teoksesta. 


11. Mikä syksyssä on parasta? Jos et pidä syksystä, voit toki kertoa mikä on kamalinta.


Olen kesän lapsi. En pidä syksystä. No, ehkä nämä alkusyksyn kuulaat ja aurinkoiset, värikkäät päivät menettelevät, mutta viimeistään lokakuun alusta pitäisi alkaa kahden kuukauden lakisääteinen loma, jolloin ei olisi lupa siirtyä viltin alta lukemasta mihinkään ulkotiloihin.  Vasta sitten, kun lumi peittää maan ja setripuut, saisi tulla pois luolasta. Kamalinta on siis loskapka, pimeys ja kylmyys. 


Tämä huomionosoitus pitäisi jakaa muutamalle tutustumisenarvoiselle blogille. Tämä on kuitenkin kiertänyt jo paljon, joten annan olla. Hienoja, tutustumisen arvoisia kirjallisuusblogeja on paljon.


 


torstai 25. elokuuta 2016

Kissamainen lukuhaaste

Katastrofaalinen lukukesä on takana. Luin ehkä kaksi kirjaa normaalin kahdenkymmenen sijaan. Oli niin paljon muuta - juhlia, joita edelsivät viikkokausien valmistelut, väsymys, kesä. Kansojen juurilla lukuhaastekin oli ja meni. Luin kyllä Robert Crottetin Kuun metsän, mutta eipä tullut siitäkään kirjoitettua.

Kaipuu kirjojen pariin on ollut kova, ja onneksi siihen on lääkettä. Varauksia napsahtelee noudettavaksi. Ilmoittauduin myös mukaan uuteen lukuhaasteeseen  - Kirjavat kissat -haasteeseen. Jouduin nimittäin viime talvena luopumaan kissastani (toki se pääsi hyvään kotiin), ja ikävä on kova. Katsotaan, kuinka monta kissakirjaa saan haasteeseen luettua. Tällä hetkellä autossa pyörii äänikirjana Lars Keplerin Vainooja, josta ei taida kissaa löytyä.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Korpinkehässä

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aika vieras genre. Nyt kuitenkin tartuin lukevan ystävän kehotuksesta norjalaisen Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjaan. Luin sarjan aloittaneen Odininlapsen sekä heti perään Mädän. Kolmas osa Mahti ilmestyy suomeksi marraskuussa.

Sarjan päähenkilö on punatukkainen parantajatyttö Hirka, joka yhtäkkiä saakin kuulla tulleensa Yminmaahan toisesta maailmasta. Isä ei olekaan isä, eikä susi vienyt Hirkan häntää. Oikeastaan kummassakin teoksessa Hirka etsii itseään ja totuutta taustastaan. Kummassakin maailmassa Hirka tuntee toiseutensa, vierautensa. Ja kun totuus taustasta viimein selviää, myös se herättää Hirkassa ristiriitaiset tunteet.



Ja poika - sekin tietysti on - komea Rime An-Elderin, taistelija ja tuleva neuvoston jäsen, joka etsii oikeudenmukaisuutta ja haluaa näyttää neuvoston mädännäisyyden väelle. Mädässä tapahtumat sijoittuvat pääasiassa meidän maailmaamme. Kirjat ovat tässä mielessä kovin erilaisia. Myös Rimen rooli on Mädässä sivussa, Odininlapsessa hän on selkeästi toinen päähenkilöistä.

Ym on maailma pohjoisessa, siellä on jäätä ja tuntureita. Odininlapsessa keskeisinä paikkoina ovat  Ymin Manfalla ja Jäämuuri sekä vastustajien Korppihovi. Näitä erottaa Sokeainkorpi. Neuvosto kokoontuu Jäämuurissa, se on kaiken keskipiste.  Koko sarjan punainen lanka lieneekin kysymys siitä, kenelle valta Yminmaassa kuuluu. Kenellä on oikeus johtaa muita? Ketkä olivat täällä ensin?


Korpinkehät-sarjassa on varmasti useimmat klassiset fantasiagenreen kuuluvat asiat - kivikehät, mahti, kuolemattomat, hyvän ja pahan taistelu (tosin aina ei voi olla varma, mikä on hyvä ja mikä paha), tarkoin kuvaillut maailmat, salaiset kirjat.

Sarja piti kyllä otteessaan hyvin tällaisen keski-ikäisen täti-ihmisenkin. Pitkästyä ei ehtinyt, tapahtumat vyöryvät lumivyöryn tavoin. Vaikka päähenkilöt ovat teini-ikäisiä, muut henkilöt teoksissa ovat aikuisia eivätkä teokset tunnu lapsellisilta. Korpinkehät on hyvin visuaalinen teossarja. Jään odottamaan filmatisointia, mieluiten norjalaista tai ainakin pohjoismaalaista.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Vallakas Valpuri

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli (Tammi, 2016) ilahduttaa historiallisten romaanien ystävää. Vuori vie lukijansa 1500-luvun lopun Turkuun, keskelle Erikin ja Juhana-herttuan kiivasta valtataistelua. Teoksen päähenkilö on Valpuri Innamaa, kauppakartanon emäntä, jonka mies mestataan kirjan alussa.


Valpurin kauppakartano vallataan ja ryövätään, ja Valpuri joutuu aloittamaan kaupankäynnin melkein tyhjästä - kahden pienen lapsen kanssa. Valpuri osoittautuu kuitenkin rautarouvaksi, ja pian hän on Turun varakkain porvari ja laivanvarustaja. Vihamiehiä tai oikeammin -naisiakin Valpurilla on, ja vuosien saatossa useampi aviomies - ovatko miehet sitten pelkästään rahan perässä, onkin jo toinen asia.

Teos on taattua Vuorta, ennalta arvattava teos täynnä juonenkäänteitä, rakkautta ja pettymyksiäkin. Tätä lukija tietää odottaa jo kirjan avatessaan. Ei mitään suurta taidetta ehkä, mutta sopiva teos viihdyttämään vakavampien teosten välissä. Kieli on aika kuvailevaa, paikoin hiukan pitkästyttävääkin. Muutama kielivirhe sattui silmään. Eihän "hirvennyt" ole yleiskieltä, eihän?

Tämä menee Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "Kirja, josta voi tehdä kirjanaaman".


torstai 12. toukokuuta 2016

Ei tullut kauppoja

Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa (Bazar, 2016) houkutteli nimensä puolesta lukemaan. Tästä puodista jäisivät kyllä kirjat minulta hankkimatta, vaikka päähenkilö Jean Perdu tituleeraakin paattiaan kaunokirjallisuusapteekiksi.


Päähenkilö on siis pariisilainen kirjakauppias, joka "osaa löytää asiakkaalleen juuri tämän mielialaan sopivan kirjan". Perdun kirjakauppa sijaitsee laivassa. Perdu on ollut rakastunut parikymmentä vuotta aiemmin, mutta naisen lähdettyä on vaipunut alakuloon. Perdulle selviää rakastamansa naisen kohtalo, ja hän irrottaa kirjakauppaproomunsa ja lähtee seilaamaan pitkin Provencea. Viime hetkellä laivaan hyppää mukaan Max, joka on nuori, fanejaan pakoileva esikoiskirjailija.

Teoksessa on tietysti mukana rakkautta ja tunnelmaa. Muisteloissa vatvotaan, ja lukija tylsistyy. Edes kirjat eivät tule mitenkään positiivisella tavalla esille. Perdun ajatukset siitä, mikä kirja kenellekin asiakkaalle sopii, jäävät irrallisiksi ja epäuskottaviksi. Oikea kirjojen ystävän kirja tämä ei siis mielestäni ole. Koska tapanani ei ole jättää kirjoja kesken, luin teoksen väkisin loppuun. Teennäinen olisi sopivin sana kuvaamaan teosta. Tästä varmaan saisi kirjaa paremman elokuvan, voin sen jo nähdä mielessäni. Idyllisiä ranskalaisia pikkukyliä, joki ja kummallisia henkilöitä. Aurinkoa.

"Perdu oli löytänyt jokien yltä vielä jotain muutakin: tähdet, jotka hengittivät. Yhtenä yönä ne loistivat kirkkaasti. Seuraavana ne olivat himmeät. Sitten taas kirkkaat. Eikä se johtunut udusta eikä hänen lukulaseistaan vaan siitä, että hän hetkeksi tietoisesti nosti katseensa omista varpaistaan."

maanantai 9. toukokuuta 2016

Sokea täti ja veljenpoika

Olen odottanut kirjastosta pitkään Tommi Kinnusen Lopottia äänikirjana. Odottavan aika on ollut pitkä, joten nappasin kirjan pikalainahyllystä. Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa. Toki sen voi hyvin lukea tuntematta edeltäjäänsä.

Lopotissa päähenkilöitä on kaksi. Selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun lähetetty Helena varttuu aikuiseksi ja hankkii ammatin. Hän ei anna sokeutensa lannistaa itseään, vaan selviytyy, opettelee ulkoa askelten määrän, kuuntelee ja kuulee sellaista, mitä näkevät eivät. Keskellä katua hän tapaa Karin, miehen, joka ei säikähdä Helenan harhailevia silmiä.

Toinen näkökulma teoksessa on Tuomaksen, Helenalle rakkaan veljenpojan. Tuomas varttuu perheen kuopuksena. Siskot muuttavat yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin on Tuomaksen vuoro. Hän lähtee niin kauas kuin pystyy - opiskelemaan satojen kilometrien päähän. Tuomas on löytänyt seksuaalisen suuntautumisensa jo Lopotissa, nyt hänellä on mahdollisuus löytää seuraa. Eletään 1980-luvun juppivuosia - eikä baarista tarvitse lähteä yksin kotiin.

Helenan tarina jo yksin olisi kantanut. Parhaimmillaan Kinnunen on kuvatessaan Helenan yksinäisiä hetkiä, sitä miten Helena pelästyy omaa hengitystään Karin lähdettyä. Tuomaksen tarinassa on jotain liikaa. Homoparin suru lapsettomuuden takia on kyllä koskettavaa, mutta aiheeseen liittyvät ratkaisut tuntuvat naiiveilta. Kusikosken tarina jää irralliseksi. Minulle ei avaudu sen merkitys. En myöskään ollenkaan pidä laulujen sanoista lukujen otsikoina, vaikka ne varmaan kuvastavatkin Helenan repertuaaria sekä ajan kulumista Tuomaksen elämässä. Paremmin toimisivat ilmeettömät numerot.

Kinnusen kerronta on nautittavaa. Kieli on kuvailevaa. Helenan minäkertoja tuo henkilön lukijaa lähelle, Tuomaksen osiot taas näyttäytyvät eläytyvän ulkopuolisen kertojan kautta.

"On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi."


sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Toinen ruotsalainen

Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (Kniga 2015) sopisi aiemmin postaamaani kirjaa paremmin lukuhaasteen maahanmuttajateemaan. Teos sai August-palkinnon Ruotsissa viime vuonna. Kirjailijalla on tunisialainen isä ja ruotsalainen äiti. Kaikki se mitä en muista kertoo Samuelista, joka kuolee auto-onnettomuudessa. Tuntemattomaksi jäävä kirjailija haastattelee teoksessa Samuelin läheisiä selvittääkseen onnettomuuden taustat.

Kirja on aluksi ärsyttävä. Hyvin lyhyiden, puolenkin sivun pituisten kappaleiden jälkeen kertoja vaihtuu, eikä lukija oikein tahdo pysyä perässä. Jossakin vaiheessa lukijallekin alkaa kirkastua, kuka on kuka. Kuva Samuelista on pirstaleinen, samoin Samuelin läheiset ovat hyvin ristiriitaisia persoonia, riippuen siitä, kuka kertoo. Loppujen lopuksi näkökulmien moninaisuus onkin kirjan parasta antia. 

Samuel on ulkomaalaistaustainen maahanmuuttoviraston byrokraatti. Hän asustelee ystävänsä Vandadin kanssa, ja ihastuu Laideen, maahanmuuttajien kanssa työskentelevään naiseen. Samuel pitää huolta Alzheimerin tautia sairastavasta mummostaan. Kun mummo joutuu hoitokotiin, saa mummon talo uutta käyttöä. Kaikki teoksen henkilöt ovat ulkomaalaisia tai jollakin tavalla "vieraita" ruotsalaisessa yhteiskunnassa - tai vieraita itselleen, kuten Samuelkin. Toiseudestahan tämä teos kertoo. Samuel tuntuu tarkkailevan itseään ja tekemisiään koko ajan ulkopuolisin silmin.


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kansojen juurilla

Huomasin vasta nyt jo aikoja sitten alkaneen Kansojen juurilla -lukuhaasteen Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogista:

"Kansojen juurilla -lukuhaaste päättyy YK:n julistamana kansainvälisenä maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8.2016. Mukaan lasketaan kauno- ja tietokirjallisuus, joka luetaan (ja blogataan) tänä aikana. Alkuperäiskansojen tulee liittyä haastekirjallisuuteen jollakin tapaa: joko niin, että kirja kertoo alkuperäiskansasta tai sen jäsenestä tai sen on kirjoittanut johonkin alkuperäiskansaan kuuluva henkilö.
Minimivaatimus haasteen suorittamiseksi on kolme luettua kirjaa. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisuuteen, mutta muita rajoittavia vaatimuksia ei ole. Tällä kertaa keskitytään tosin olemassa olleisiin tai oleviin kansoihin, eli fiktiiviset alkuperäiskansat eivät kelpaa tähän lukuhaasteeseen."
 
Otan tavoitteeksi minimin - kolme haasteeseen sopivaa kirjaa. Suketuksen blogissa on lukuvinkkejäkin.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Mies, kissa ja säännöt

Lukeva ystäväni suositteli minulle kirjaa. Tartuin täkyyn. Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä (2013) on kuvaus 59-vuotiaasta Ovesta, jolla on selvät sävelet elämässään. Joka-aamuisella kierroksellaan hän tarkistaa, ettei taloyhtiön parkkipaikalla ole vieraita autoja ja että jätteet on lajiteltu oikein. Erityisen tarkka Ove on siitä, ettei taloyhtiön pihaan ajeta autoilla missään tapauksessa. Aluksi Oven pikkumaisuus saa lukijan vihastumaan. Pikku hiljaa paljastetaan koko Oven elämäntarina, ja lukijan sympatiat siirtyvät Oven puolelle.

Oven rauha häiriintyy, kun eräänä päivänä pihalle peruuttaa peräkärryn kanssa mies, "tomppeli", joka peruuttaessaan rusikoi Oven postilaatikon. Miehen persialainen vaimo Parvaneh ei ymmärrä pysytellä poissa vaan tupsahtaa milloin mistäkin syystä Oven ovelle lastensa kanssa. Kaiken lisäksi pihalla pyörii resuisen näköisen kissan lisäksi talvikenkää muistuttava räkyttävä koira emäntänsä kera.

Ove on periaatteiden mies. Auton pitää olla Saab. Naapurinmiehen, Runen, kanssa välit menivät poikki, kun Rune osti BMW:n. Valkopaitaisia miehiä Ove vihaa. Sitä Ove jaksaa vieläkin ihmetellä, miten kaunis Sonja valitsi hänet miehekseen.

- Kuule nainen, minä en tule toimeen kissojen kanssa! Ove oli yrittänyt eilen tolkuttaa Parvanehille. 
Sitten hän oli huutanut Parvanehille, että kissa saisi asua hänen luonaan vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. 
Ja nyt hän seisoo tässä katselemassa kissaa silmästä silmään. Kissa tuijottaa takaisin. Ja Oven ruumis on kouriintuntuvan elävä. Koko kuvio on äärimmäisen ärsyttävä. 

Mies, joka rakasti järjestystä on tragikoomisen liikuttava teos. Lukijalleen se jättää valoisan mielen. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio. Se taitaa juuri pyöriä elokuvateattereissa. Ehtisiköhän katsomaan.


torstai 31. maaliskuuta 2016

Sykähdyttävä Williams

Viime vuoden mieleenpainuvin lukukokemus oli John Williamsin Stoner. Kertomus miehestä, joka rakasti kirjoja. Eipä olekaan ihme, että odotukset olivat korkealla saadessani käteeni toisen Williamsilta suomennetun teoksen Butcher´s Crossing. Alkuperäinen teos on ilmestynyt Yhdysvalloissa 1960.


Butcher´s Crossingin miljöö eroaa Stonerista täysin. Eletään 1870-lukua. Nuori William Andrews jättää yliopisto-opintonsa kesken ja lähtee etsimään itseään länteen. Hän saapuu pahaiseen Butcher´s Crossingin kylään, ja paksun rahavyönsä myötä huomaa pian olevansa pienen biisoninmetsästäjäryhmän rahoittaja. Muut luulevat, että Williä on "höynäytetty", mutta lukija tietää paremmin: Willin tavoitteena on päästä preerialle, mahdollisimman syvälle luontoon.

Tappokone Miller, ilkeä nylkijä-Schneider sekä Charley Hoge, härkävankkurien hallitsija, lähtevät matkaan, jonka on määrä kestää muutama viikko. Miller on kymmenisen vuotta aikaisemmin nähnyt syrjäisessä laaksossa valtavan biisonilauman ja on siitä asti haaveillut palaavansa tappamaan puhvelit. Will Andrews on matkassa keltanokkana, joka joutuu voittamaan itsensä yhä uudelleen vastaan tulevissa haasteissa.

Teoksen aihe on kauhea. Miehet toimivat kuin koneet tappaessaan ja nylkiessään biisoneita. Lopulta myös Andrews. Kuitenkin Williams saa kaiken näyttämään karmaisevuudessaan kauniilta. Villi luonto, joka ei armoa tunne, mutta villi luonto myös ihmisen sisällä. Lähellä on kuitenkin jo uusi aika, rautatie on valjastettu kulkemaan läpi preerian. Sama haikeus kuin Stonerissa on myös Willissä. Butcher´s Crossissa Will näkee itsensä kuin ulkoapäin pohtiessaan pahuutta ja ihmisyyttä.  

"Se oli jotain, Andrews jatkoi katkonaisesti muttei pystynyt sanomaan mitä halusi. Se oli jotain, minkä hän oli tuntenut sisimmässään hetkittäin pitkällä ratsastuksella tasangon halki ja biisonijahdissa silmänräpäyksen ajan, kun iso eläin oli tutissut ja rojahtanut maahan, ja kuumassa, tukahduttavassa lemussa, joka oli noussut ruhosta nyljettäessä, ja myräkän kaikenkattavassa valkeudessa ja siinä miten tiettömältä, jäljettömältä laakso oli näyttänyt myräkän jälkeen. Oliko se kaikissa? hän kysyi käyttämättä noita sanoja."

Odotukset täyttyivät.

Butcher´s Crossingista on hienosti kirjoittanut mm. Kaisa Reetta. 

Linnuntietä aikuisten maailmaan

Ann-Marie MacDonaldin teoksessa Linnuntietä (suom. 2004) eletään kylmän sodan aikaa. Pieni Madeleine-tyttö muuttaa Jack-isänsä, Mimi-äitinsä ja Mike-veljensä kanssa isän komennukselta Saksasta takaisin Kanadaan. Isä on ilmavoimien kouluttaja, armeijan leivissä siis, ja komennuspaikka on vaihtunut tiuhaan. Mimi-äiti hoitaa taloutta esimerkillisen kotirouvan tavoin. Teoksen näkökulma on pääasiassa Madeleinen, paikoin Jackin. 

Alku on auvoisa. Perheestä on ihanaa muuttaa kotiin. Koulutuspaikka on vanhemmille tuttu. Kuitenkin Madeleine on Saksassa syntynyt, Deutches Mädchen, ja hän muistelee Saksaa kotinaan. Pikku hiljaa teoksen sävy muuttuu. Madeleinelle tapahtuu asioita joita ei kenellekään soisi tapahtuvan. Jackilla on oma salaisuutensa. Kuuban kriisi kiristää tunnelmaa yhteisössä, lapset koulussa varautuvat ydinsotaan. Ketkä ehtivät ensin kuuhun - amerikkalaiset vai neuvostoliittolaiset? Huoliteltu Mimi on aina valmiina auttamaan naapuria, palvelemaan miestään, siivoamaan keittiön ja piilottamaan siivoustakin Jackilta. Jotenkin Mimistä tulee mieleen Stepfordin naiset -elokuvan robottivaimot.

Pidin kirjasta paljon.Teoksessa on paljon meneillään. Samalla kun se on Madeleinen kasvukertomus, siitä kehkeytyy myös oivallinen dekkari. Madeleinen luokkatoveri murhataan. Kuka tappoi Clairen? Joutuuko oikea syyllinen vastuuseen teokseen. Syyllisyys onkin teoksen tärkein teema, ja syyllisyyttä tarkastellaan eri näkökulmista ja eri syistä. MacDonaldin vahvuus on lapsen elämän kuvaaminen kaikkine iloineen ja pelkoineen. Lopussa päästään hetkeksi tarkastelemaan myös Madeleinen aikuisuutta.