lauantai 21. huhtikuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että syytät itseäsi muidenkin ihmisten epäonnesta? Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset (Otava, 2018) esittelee meille Morrigan Korpin, kirotun tytön, joka pelkällä läsnäolollaan saa aikaan onnettomuuksia ja epäonnistumisia. Morrigan on syypää niin hillon homehtumiseen kuin vanhusten luunmurtumiin, koska sattuu olemaan syntynyt Ehtoona. Morrigania kohdellaan myös kotona kaltoin. Poliitikkoisä ei juuri rakkauttaan osoita, ja äitipuoli on klassisen itsekeskeinen ja paha. 


Ehtoo lähestyy ja samalla Morriganin yhdestoista syntymäpäivä, jolloin Morriganin on määrä kuolla. Yllättäen tyttö saa tarjouksia suojelijoista. Hän pitää tarjouksia kiusantekona, eikä laita toivoaan niihin. Kuitenkin viime hetkillä Korppien kartanon ovella seisoo punatukkainen veijarimainen Jupiter Pohjoinen, joka puhuu Morganin mukaansa. Matka kohti Nevermooria alkaa painostavissa tunnelmissa. Jupiter on valinnut Morganin ehdokkaakseen Nevermoorin Meineikkaaseen Seuraan, ja seuraan päästäkseen kokelaan on tietysti läpäistävä koetukset ja esiteltävä erityiskykynsä. Morgan ei vain tunnu tietävän, onko hänellä erityiskykyä ollenkaan, eikä Jupiterista saa mitään irti. Tämä kehottaa vain olemaan hätäilemättä. Ongelmia tuo lisäksi se, että Jupiter on kuljettanut Morganin kepulikonstein Vapaavaltioon ja Nevermooriin, ja poliisi on jatkuvasti kyselemässä papereita. 

Luen aika vähän fantasiaa, mutta kyllähän Townsendin teoksessa on kaikki perinteiset fantasiakirjallisuuden piirteet. Morgan on viaton, hyljeksitty lapsi. Jupiter on auttaja, kannustaja, joka laittaa Morganin näkemään vahvuutensa. On useita vastavoimia, ilkeitä kanssakilpailijoita. Morganin koettelemuksissa kuljetaan kummallisilla kulkuneuvoilla ja vielä kummallisemmilla eläimillä. Tavataan noitia ja eläviä kuolleita. Tehdään silmänkääntötemppuja. Suurin piirtein mikään ei ole pysyvää. On epävarmuutta ja epäilyä, mutta myös iloa ja toivoa. Teemana varmasti tässäkin teoksessa on henkinen kasvu, rohkaisun ja ystävyyden merkitys.

Morganin koetukset ei kuitenkaan ole kovin pelottava ja ahdistava - ainakaan näin aikuisen lukijan näkökulmasta. Koettelemukset menevät ohi nopeasti, ja teoksessa on seesteisempiäkin hetkiä. Aina voi mennä Jupiterin kotina toimivan Deukalionin sauhubaariin rentoutumaan vaikkapa laventelisauhuissa. Teoksessa on paljon huumoria, mikä osaltaan johtunee ammattitaitoisesta kääntäjästä, onhan käännöstyö Jaana Kapari-Jatan käsialaa. Meineikkaan seuran jäsen olisi minustakin mukava olla.Tosin pari kertaa näin punaista teosta kuunnellessani. Ei kai edelleenkään ole suomen kielen mukaista käyttää potentiaalin imperfektiä? Eihän sellaista muotoa edes ole! Mietin, oliko lieni-sanan käyttö tyylikeino, mutten sitä sellaiseksi usko.

Helsingin Sanomien arvostelusta luin, että teokseen on kaavailtu yhdeksää osaa, käännösoikeuksia on myyty hurjasti ja elokuvaa suunnitellaan. Oliskohan Morganista Harry Potterin manttelinperijäksi? Ainakin se on ihan koukuttava näin keski-ikäisen lukijankin mielestä, ja minulle kyllä äikänopena sopii, että saadaan uusi houkutin lukemista etsiville nuorille. 

Teoksen maailmaan pääsin Storytelin äänikirjan kautta. Helmet-lukuhaasteessa teos sopii oikein hyvin kohtaan 29. Kirjassa on lohikäärme.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kalevanpoikien kronikka lähtee liikkeelle vanhan Väntin pohdinnoista hänen kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämäkertaa. Väntti on tuohtunut, kun hänen tietonsa on asetettu kyseenalaisiksi. Niinpä Väntti päättää kertoa koko tarinan. 


JP Koskinen osaa yllättää. Kalevanpoikien kronikka on hämmästyttävä keitos Kalevalasta, mytologiasta ja kirkkohistoriastakin tuttuja tapahtumia ja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, ristiretkien vuosisadalle. Kertojana on Väntti, Ahti Saarelaisen avioton poika, jonka Ahti antaa kasvattipojaksi kuuluisalle loitsujen taitajalle, kiukuttelevalle Väinölle. Väntti oppiikin nopeasti taitavaksi sanailijaksi, joka muistaa tarinat ja värittää niitä, sen minkä kerkiää. Teoksen kieli saakin paikoin Kalevalan rytmin kerrontaansa.

Naistenmies Ahti, vanha Väinö ja heidän toverinsa Seppo Ilmarinen virittävät purtensa ja lähtevät Miklagårdiin asioille. Väntille on suunnitelmissa oma rooli, joten hän pääsee matkalle mukaan. Määränpäässä Väntti joutessaan tutustuu Henriin ja tämän oppipoikaan, jotka yhdessä opettavat hänelle asioita Ristin-Kiesuksesta. Sepon matkassa Väntti pääsee kuulun sotateknikon Stauriakoksen pajalle. Vanhaa tiedemiestä auttelee hänen lapsenlapsensa, kaunis Irene. 

Koskisen teos on Väntin kasvukertomus. Matkan aikana Väntti kasvaa pojasta nuoreksi mieheksi - ehkä vähän liiankin nopeasti. Kotiin palattuaan hän ei enää ole sama sinisilmäinen lapsi kuin lähtiessään. Silmät ovat avautuneet oikeastaan kaikkien matkalla mukana olleiden miesten osalta, eikä paljastunut kuva aina ole mitenkään mairitteleva. 

Miklagårdin matkan lisäksi teokseen mahtuu niin metsänpeittoa kuin sotanäyttämöitä. Tosin kummoinen taistelija ei Väntti taida olla, vaan suullinen sodankäynti on hänen vahvuutensa. Ja toden totta, kyllähän Väntti taitaa tietää, mitä piispa Henrille oikeasti tapahtui. Mutta voiko kertojaan luottaa? 

Kalevanpoikien kronikka avautuu lukijalle parhaiten, jos Kalevala on tuttu. Teos sisältää niin paljon intertekstuaalisuutta, että sen lukeminen on paikoin jopa uuvuttavaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, syy-seuraussuhteita etsitään ja löydetäänkin, ja välillä muistellaan vanhoja. Tylsä teos ei missään tapauksessa ole. Yllättävät yhteydet ja stereotypisten mielikuvien rikkominen sai ainakin minut hekottelemaan. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.